Tarina.

Tyttö kultatukkainen, pienen tähkäpään äiti. Syntynyt pieneen seutukylään Joensuussa ja päättänyt olla sieltä minnekään lähtemättä.. toistaiseksi. Nainen joka tuntee elävänsä vain syksyisin. Ei erityisemmin välitä kesästä, mutta ilostuu päivänkakkaraniityistä ja pilvisistä poutapäivistä. Tyypillinen rapu, niinkuin astrologiset kuvaukset vain pystyvät sen luonteesta kertomaan. Sisustusartesaani opiskelija tänään, sydämeltään sataprosenttisesti merkonomi, toukokuusta 2013. Kotona hallitsee hillitty kaaos, mikään ei mätsää keskenään, mutta se kuuluu tämän naisen luonteeseen. Jokaisella esineellä on oma tarinansa, se mistä se on tullut tai miten sen hankintaan on päädytty, missä hän on sen itse tehnyt ja missä mielentilassa. Tämä on omalaatuinen AIKUINEN, joka roikkuu nuoruusvuosissaan vuosituhannen vaihteen hömppäelokuvien ja tv-sarjojen avulla. Kuuntelee musiikkinsa cd-levyiltä tai mp3-tiedostoista, kirjoittaa muistiinpanonsa lyijykynää käyttäen kaunokirjaimilla ja pitää menonsa ajantasalla perinteisen kalenterin avulla, pitää taidepäiväkirjaa ja lähettelee postikortteja, paperihullu ehkä siis. Ilahtuu ilmaisista asioista. Hieman se on haaveilija, enimmäkseen vain sekaisin eikä oikein tiedä itsekään miksi, hukassa. Hiljainen huokailija. On takertuneena jatkuvasti menneisiin hyviin muistoihin. Ei osaa elää tässä ja nyt, eikä katsoa tulevaisuuteen. Silti rakentaa joka päivä jotain uutta, mihin tarrautua taas myöhemmin.

Rakastaa perhettään, juo maitonsa kahvilla, hyrisee kevät huumasta ja koittaa keskustella varislintujen kanssa. Parasta lääkettä päänsisäiseen tuskaansa on, kun saa nauraa jonkun kanssa niin lujaa, ettei saa enää henkeä. Nauraa ja hymyilee paljon, mutta saattaa sekunnin sadasosassa muuttua itkuiseksi ja ahdistuneeksi, ei siksi, että olisi paha olla, vaan siksi, että kaikki on aivan liian kaunista. Elää pahassa endorfiinikoukussa. Nauttii aikatauluttomuuden ihanuudesta aina kuin siihen suinkin on mahdollisuus. On nimennyt tyttärensä kärpässienen mukaan, Alisa Amanitaksi. Idoleinaan hän pitää Katy Perryä ja Cara Delevingneä, näitä aitoja kauniita luonnonlapsia. Viikonloppuisin hän suuntaa usein mummolaan ja heittää skeittikenkänsä räsymatolle, hiljentyy talvi-iltapäivien sinisiin hetkiin ja katuvalojen surinaan. Ajelee vanhalla Audilla jonka kirkkaan punaisen maalipinnan on auringonvalo päivettänyt. Ei syty tähtitaivaan tiirailusta, vaan pitää uskomattoman romanttisena katsella maaseudulla, kun lähitaajamien valaistukset värjäävät taivasta oranssilla. Ulkokuoreltaan on mitä on, mutta jossain sen kuoren alla on se tyttö joka rakastaa syksyistä metsää, ruusuja, kimalaisia ja kelottuneita puita, kuuraisia maisemia, joutsenia ja keväisin virtaavien purojen solinaa.

Tälläinen olen minä, Kuuntomuhopeinen, Henriikka


"... hajoaa pienimmästäkin sipaisusta.
Minä olen arka kuin perhosen siipi, jo hyväily saa minut vereslihalle. Tiedän että reagoin liian rajusti maailman julmuuteen, mutten voi itselleni mitään."




Lainaukset Leena Lehtolaisen kirjasta Kun luulit unohtaneesi